Keväällä tein Myllykosken kirpputorilta upean löydön; Fischer:n hienon, vanhan, retron, tennismailan ! Aivan mielettömän upea löyty ! Hassua, miten 8 € :a maksava ostos voi tuoda niin hyvän ja iloisen mielen pitkäksi aikaa ! : )
Kaikenlaisia vanhoja hiihtovarusteita olen kerännyt jo vuosien ajan autotallissamme olevaan Suksitalli kokoelmaani: suksia, monoja, sauvoja, voiteita, laukkuja, vaatteita, ... Fischer:n tennismaila on mielestäni upea lisä kokoelmaani.
Meillä koko perhe tykkää pelata tennistä. Tänä keväänä olemme jo pari kertaa käyneet pelaamassa Myllykoskella, Saviniemen urheilukeskuksen tenniskentällä. Minä vanhana hiihtomiehenä olen tietysti halunnut pelata joka kerta Fischer:n mailalla. : )
Truma Rollski puurunkoiset rullasukset 70-luvulta
Viime talvena tuttu urheilumies kertoi erään iäkkään hiihtomiehen etsivät ostajaa omille vanhoille rullasuksille. Kaverini kertoi, että entinen hiihtomies haluaisi vanhojen rullasuksiensa päätyvän jonkun keräilijän kokoelmiin. Minä kiitin kaveria vinkistä ja aloin harkitsemaan asiaa... Alkaakohan autotallissamme oleva keräilykokoelma paisumaan jo vähän liikaa, jos vielä rullasuksiakin alkaisin keräämään ? Autotalliimme ei tälläkään hetkellä enää juuri muuta mahdu, kuin suksiani !
Useita viikkoja vierähti, enkä osannut tehdä päätöstäni, menenkö kysymään ja katsomaan millaiset vanhat rullasukset ovat myynnissä. Sitten eräänä päivänä sattumalta näin tämän entisen hiihtomiehen, jonka tunnen vain ulkonäöltä. Sillä hetkellä ajatukseni kirkastui, että onhan ne vanhat rullasukset ainakin nähtävä ! Menin hänen luokseen ja kerroin kiinnostuksestani nähdä millaiset vanhat rullasukset hänellä on tarjolla. Hän kertoi kyseessä olevan aikanaan hänen omassa käytössä olleet puurunkoiset rullasukset, joissa on hänelle suuri tunnearvo.
Eräänä päivänä menin sovitusti katsomaan myynnissä olevia vanhoja rullasuksia. Nähdessäni ne, mieleni valtasi suuri tyytyväisyyden tunne. Onneksi olin ottanut muutama päivä aikaisemmin rullasukset puheeksi miehen kanssa ja hyvä, että läksin katsomaan millaiset ovat vanhat puurunkoiset rullasukset 70-luvulta.
Nähdessäni sukset, tein ajatuksissani heti päätöksen ostaa rullasukset, niin upean vaikutuksen ne minuun heti tekivät. Entinen kilpahiihtäjä innostui yllättäen muistelemaan minulle omaa kilpahiihtouraansa lukuisilla tarinoilla. Lisäksi hän myös esitteli tosi innokkaasti Truma Rollski rullasuksiaan.
Rullasuksien hinnasta päästiin loppujen lopuksi jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja teimme kaupat. Pakkohan minun oli saatava nämä puurunkoiset rullasukset kokoelmaani hinnalla, millä hyvänsä. Tällaiset rullasukset on minusta mukava saada Suksitalliini, koska minun mielestäni ne ovat jopa jonkinlaista hiihtoväline historiaa !
Truma Rollski rullasuksissa erikoista ovat jarrut. Jarrukahvat ovat molempien rullasuksien etupyörien päällä. Jarrukahvoista vedettäessä, rullasuksen rungon sisällä kulkeva vaijeri kiristyy, jonka seurauksena takarenkaissa olevat jarrulevyt painautuvat takarenkaiden kumia vasten ja vauhti hidastuu.
Erikoista rullasuksissa on myös suksien etuosan päällä olevat alumiinilevyt, joihin siteet ovat kiinnitetty. Vuorohiihdossa potkun herkkyyttä voidaan säätää portaattomasti siten, kuinka pitkältä matkalta alumiinilevyjen annetaan taipuvan.
KAVEREIDEN KESÄSEIKKAILU 80-LUVULLA
Vuodet, jotka panostin kilpahiihtoon 80-luvulla olivat upeita vuosia. Harjoittelin monipuolisesti ja kilpailin hiihdon lisäksi kesäisin soudussa ja triathlonissa. Siihen aikaan palkkatöitä tarvitsi tehdä vain kesäisin pari kuukautta ja minun koulun käyntinikin oli vähän niin ja näin. Muutaman kerran olen vuosien varrella jälkeenpäin itsekseni ajatellut, että kouluhommat minun olisi pitänyt hoitaa aikanaan paremmin. Minä vaan harjoittelin ja harjoittelin. Paras kaverini oli silloin mm. hiihdon Suomen mestaruuden voittanut Petri Aho. Harjoittelimme ja vietimme muutenkin vapaa-aikaa paljon yhdessä. Pete oli hyvä harjoittelukaveri, kirittäjä ja muutenkin reipasta, iloista seuraa.
Koulun kesäloma-aikoina minä olin aina kesätöissä Myllykosken paperitehtaalla. Pete oli parina kesänä kesätöissä Inkeroisten paperitehtaalla. Meidän tekemiset eivät ikinä jääneet siitä kiinni, ettei meillä olisi ollut rahaa.
Pete ehdotti eräänä kesäpäinänä; "lähdetään seuraavana perjantaina hänen enonsa luokse Lappeenrantaan liftaamalla. Päästään ilmaiseksi !" Minustakin se tuntui hyvältä ajatukselta, vaikka meillä molemmilla oli omatkin autot, joilla olisimme voineet lähteä.
Seuraavana perjantaina heti työpäivän jälkeen tein jonkinlaisen harjoituksen ja Pete teki oman harjoituksensa Inkeroisissa. Jossain vaiheessa alkuiltaa Pete tuli meille Myllykoskelle omalla autollaan. Meiltä me kävelimme Valtatie 15:sta varteen, siihen Nesteen risteyksen bussipysäkille ja sitten vaan peukut pystyyn ! Minuuttia paria myöhemmin istuimmekin jo erään myllykoskelaisen kauppiaan auton takapenkillä matkalla kohti Kouvolan Tykkimäkeä. Kauppias oli liikkeellä poikansa kanssa. He olivat käyneet juuri lääkärissä, koska jalkapalloa harrastavalla pojalla oli jonkinlainen paise nivusessa. Muistan elävästi, kuinka kauppias kertoi värikkäästi lääkärillä käynnistä. He olivat kysyneet lääkäriltä, että "saako poika pelata jalkapalloa paiseesta huolimatta ?" Lääkäri oli sanonut : " poika, ethän sinä munillasi pelaa."
Kouvolan Tykkimäen huvipuiston kohdalla jäimme pois kauppiaan kyydistä. Iloisin ja reippain mielin kävelimme Tykkimäen mäen alas Lappeenrantaan johtavan valtatie 6:n varteen ja nostimme peukut jälleen pystyyn. Kesäperjantai-iltana autoliikenne Lappeenrannan suuntaan oli erittäin vilkas, eikä mennyt kauaakaan, kun olimme jälleen auton kyydissä jatkamassa matkaa.
Autonkuljettaja, jonka kyytiin pääsimme oli matkalla kotiinsa, jonnekkin päin Itä-Suomea.
Matka kohti Lappeenrantaan jatkui hienosti. Pete istui apukuljettajan penkillä, jossa selkänoja oli aivan pystyasennossa ja penkki hyvin lähellä kojelautaa. Peten istuma-asento näytti tosi hassulta. Minä istuin keskellä takapenkkiä, jotta pystyin osallistumaan etupenkeillä istuvien kanssa keskusteluun. Katselin kelloa ja ajatuksissani laskeskelin mihin aikaan olisimme jo perillä. Matka eteni sujuvasti. Olimme päässeet ison Ford Granadan kyytiin, jossa oli tehokas moottori. Etupenkkien välistä pääsin hyvin näkemään nopeusmittarin, joka näytti nopeudeksemme 120-150 km/h !
Kuljettajamme ohitteli yhtenään hitaammin ajavia autoja ja ratista hän piti kiinni hyvin huolettomasti yhdellä kädellä. Matka kohti Lappeenrantaa oli aikamoista pujottelua, koska vastaantuleva liikennekkin oli perjantai-iltana erittäin vilkas. Siten minua alkoi pikkuhiljaa vähän jännittämään.
Kovasta ajonopeudesta huolimatta kuljettaja pyöri ja jutteli meille niin, ettei tarkkaavaisuus muuhun liikenteeseen ollut paras mahdollinen. Hän kertoi, että oli ammatiltaan panostaja ja oli tulossa työmatkalta Porvoosta. Hiukset hänellä oli pystyssä ja aivan sekaisin, niinkuin pommin räjäittäjällä voi hyvin kuvitellakkin olevan. Perjantaina hän ei ollut tehnyt töitä kovasta kuumeesta ja flunssasta johtuen. Perjantai-iltana, koko päivän levänneenä hän oli sitten lähtenyt ajelemaan kotia kohti erilaisten lääkkeiden voimalla. Niitä lääkepurkkeja oli siinä auton kojelaudan päällä jos jonkinlaista.
Automme pysähdyttyä kuljettaja kysyi heti minulta ja Peteltä kävikö meille törmäyksessä mitään. Me kaikki olimme ihan kunnossa ja nousimme ulos autosta. Edellä ajavan auton kuljettajakin nousi ulos autosta ja tokaisi leppoisasti; "kävi yhteentörmäys". Auton apukuljettajan puolelta nousi kiukkuinen nainen, joka alkoi huutaa; "soittakaa poliisi, soittakaa poliisi". Onneksi rytäkässä ei kukaan loukkaantunut !
Kuljettajamme tuli minun ja Peten viereen ja kuiskasi; "menkää te pojat vaan pois tästä, niin teidän ei tarvitse lähteä käräjille todistajiksi". Meitä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Aika sähäkästi poistuimme paikalta siihen kevyenliikenteen tielle, jota pitkin kävelimme läheisen kahvilan pihaan. Kumpikaan meistä ei ollut yhtään kauhuissaan, tai järkyttynyt , vaikka matka olikin ollut vauhdikas ja törmäys raju. Matkan oli jatkuttava Lappeenrantaan, niin ei muuta, kuin tien varteen ja peukut pystyyn. Eikä mennyt kuin hetki, kun istuimme vierekkäin auton takapenkillä. Pääsimme kahden naisen kyytiin, jotka olivat ajaneet kolaripaikan ohitse. He olivat nähneet kolariautot ja myös sen, että kaksi miestä oli tapellut kolariautojen vieressä. Tunsimme Peten kanssa olomme helpottuneeksi, että olimme poistuneet ajoissa paikalta.
Naiset jättivät meidät pois kyydistä jossakin päin Lappeenrantaa. Niinhän siinä tietysti kävi, kun pääsimme vihdoin Peten enon asunnolle, niin eihän se tietysti ollut edes kotona. Jossain siinä Lappeenrannan keskustassa me sitten Peten kanssa vietimme perjantai-iltaa.
Illan vaihtuessa yöksi, vai oliko se niin, että yö alkoi vaihtua aamuksi, aloimme suunittelemaan Myllykosken suuntaan lähtöä. Ensimmäisenä ajatuksiimme tuli, että jos jostain saisimme polkupyörät, niin ajettaisiin niillä kotia. Polkupyöriä ei onneksi löytynyt, niin kävelimme valtatie 6:n varteen ja ei muuta kuin peukut pystyyn, kun auto oli menossa Kouvolan suuntaan. Oli meillä taas hyvää tuuria. Lyhyen odottelun jälkeen, siihen aikaan vuorokaudesta, onnistuimme liftaamalla pääsemään jälleen auton kyytiin. Pääkaupunki seudulta oleva mies, jonka kyytiin pääsimme, oli innostunut lähtemään yksin perjantai-iltana ihan vaan Lappeenrantaan tanssimaan, koska oli kuullut kaupungissa olevan mukavia tanssipaikkoja.
Miehellä oli vanha ja pieni Opel kadetti, jossa oli lämmityslaite rikki. Minä istuin tälläkertaa apukuljettajan paikalla. Auton viallinen lämmityslaite puhalsi suoraan jalkoihini niin tulikuumaa ilmaa kesäyössä, että minulla oli pirullista istua pienessä ja ahtaassa autossa.
Mukava ja ystävällinen kuljettajamme koukkasi meidän pyynnöstämme Myllykosken kautta matkallansa Helsiinkiin. Oli muuten upea tunne, kun pääsi kotiin ja nukkumaan omaan sänkyyn tällaisen kesäseikkailun jälkeen.
Pete ehdotti eräänä kesäpäinänä; "lähdetään seuraavana perjantaina hänen enonsa luokse Lappeenrantaan liftaamalla. Päästään ilmaiseksi !" Minustakin se tuntui hyvältä ajatukselta, vaikka meillä molemmilla oli omatkin autot, joilla olisimme voineet lähteä.
Valmistettu Neuvostoliitossa. Made in Soviet Union / CCCP
Ostettu Viipurin torilta 80-luvulla. Käyttämättömät.
Kouvolan Tykkimäen huvipuiston kohdalla jäimme pois kauppiaan kyydistä. Iloisin ja reippain mielin kävelimme Tykkimäen mäen alas Lappeenrantaan johtavan valtatie 6:n varteen ja nostimme peukut jälleen pystyyn. Kesäperjantai-iltana autoliikenne Lappeenrannan suuntaan oli erittäin vilkas, eikä mennyt kauaakaan, kun olimme jälleen auton kyydissä jatkamassa matkaa.
Autonkuljettaja, jonka kyytiin pääsimme oli matkalla kotiinsa, jonnekkin päin Itä-Suomea.
Matka kohti Lappeenrantaan jatkui hienosti. Pete istui apukuljettajan penkillä, jossa selkänoja oli aivan pystyasennossa ja penkki hyvin lähellä kojelautaa. Peten istuma-asento näytti tosi hassulta. Minä istuin keskellä takapenkkiä, jotta pystyin osallistumaan etupenkeillä istuvien kanssa keskusteluun. Katselin kelloa ja ajatuksissani laskeskelin mihin aikaan olisimme jo perillä. Matka eteni sujuvasti. Olimme päässeet ison Ford Granadan kyytiin, jossa oli tehokas moottori. Etupenkkien välistä pääsin hyvin näkemään nopeusmittarin, joka näytti nopeudeksemme 120-150 km/h !
Kuljettajamme ohitteli yhtenään hitaammin ajavia autoja ja ratista hän piti kiinni hyvin huolettomasti yhdellä kädellä. Matka kohti Lappeenrantaa oli aikamoista pujottelua, koska vastaantuleva liikennekkin oli perjantai-iltana erittäin vilkas. Siten minua alkoi pikkuhiljaa vähän jännittämään.
Kovasta ajonopeudesta huolimatta kuljettaja pyöri ja jutteli meille niin, ettei tarkkaavaisuus muuhun liikenteeseen ollut paras mahdollinen. Hän kertoi, että oli ammatiltaan panostaja ja oli tulossa työmatkalta Porvoosta. Hiukset hänellä oli pystyssä ja aivan sekaisin, niinkuin pommin räjäittäjällä voi hyvin kuvitellakkin olevan. Perjantaina hän ei ollut tehnyt töitä kovasta kuumeesta ja flunssasta johtuen. Perjantai-iltana, koko päivän levänneenä hän oli sitten lähtenyt ajelemaan kotia kohti erilaisten lääkkeiden voimalla. Niitä lääkepurkkeja oli siinä auton kojelaudan päällä jos jonkinlaista.
Petri Ahon Swenor Carbonfibre lasikuiturunkoiset rullasukset 80-luvulta.
Ohitellessamme yhtenään kovalla nopeudella hitaammin ajavia autoja, vastaan tulevaa liikennettä oli runsaasti, eikä kuljettajammekkaan ollut aivan terävimmillään, minua alkoi suoraan sanottua pelottamaan ! Olimme kuin pujotteluradalla. Aloin peloissani seuraamaan liikennettä etupenkkien välistä. Lähestyessämme Taavettia, aloimme saavuttamaan jälleen hitaammin ajavaa autoa. Kuljettajamme jatkoi vaan kovalla vaudilla eteenpäin ja vaihtoi huolettomasti kaistaa ohittaakseen edellä olevan auton. Ollessamme vastaantulijoiden kaistalla, niin vain reilu autonmitan päässä, suoraan edessä oli meitä vastaan tulevan auton keula, jonka minäkin näin hyvin. Kuljettajamme ehti refleksin omaisesti kääntää oman autonsa juuri ja juuri omalle kaistalle, ettemme törmänneet vastaantulevaan autoon. Erittäin kovasta tilannenopeudesta johtuen, automme paiskautui voimalla edellä ajavan auton perään. Rysähdys oli voimakas, mutta onneksi molemmat autot pysyivät tiellä ja kuljettajat saivat pysäytettyä autonsa hallitusti.Automme pysähdyttyä kuljettaja kysyi heti minulta ja Peteltä kävikö meille törmäyksessä mitään. Me kaikki olimme ihan kunnossa ja nousimme ulos autosta. Edellä ajavan auton kuljettajakin nousi ulos autosta ja tokaisi leppoisasti; "kävi yhteentörmäys". Auton apukuljettajan puolelta nousi kiukkuinen nainen, joka alkoi huutaa; "soittakaa poliisi, soittakaa poliisi". Onneksi rytäkässä ei kukaan loukkaantunut !
Kuljettajamme tuli minun ja Peten viereen ja kuiskasi; "menkää te pojat vaan pois tästä, niin teidän ei tarvitse lähteä käräjille todistajiksi". Meitä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Aika sähäkästi poistuimme paikalta siihen kevyenliikenteen tielle, jota pitkin kävelimme läheisen kahvilan pihaan. Kumpikaan meistä ei ollut yhtään kauhuissaan, tai järkyttynyt , vaikka matka olikin ollut vauhdikas ja törmäys raju. Matkan oli jatkuttava Lappeenrantaan, niin ei muuta, kuin tien varteen ja peukut pystyyn. Eikä mennyt kuin hetki, kun istuimme vierekkäin auton takapenkillä. Pääsimme kahden naisen kyytiin, jotka olivat ajaneet kolaripaikan ohitse. He olivat nähneet kolariautot ja myös sen, että kaksi miestä oli tapellut kolariautojen vieressä. Tunsimme Peten kanssa olomme helpottuneeksi, että olimme poistuneet ajoissa paikalta.
Naiset jättivät meidät pois kyydistä jossakin päin Lappeenrantaa. Niinhän siinä tietysti kävi, kun pääsimme vihdoin Peten enon asunnolle, niin eihän se tietysti ollut edes kotona. Jossain siinä Lappeenrannan keskustassa me sitten Peten kanssa vietimme perjantai-iltaa.
Illan vaihtuessa yöksi, vai oliko se niin, että yö alkoi vaihtua aamuksi, aloimme suunittelemaan Myllykosken suuntaan lähtöä. Ensimmäisenä ajatuksiimme tuli, että jos jostain saisimme polkupyörät, niin ajettaisiin niillä kotia. Polkupyöriä ei onneksi löytynyt, niin kävelimme valtatie 6:n varteen ja ei muuta kuin peukut pystyyn, kun auto oli menossa Kouvolan suuntaan. Oli meillä taas hyvää tuuria. Lyhyen odottelun jälkeen, siihen aikaan vuorokaudesta, onnistuimme liftaamalla pääsemään jälleen auton kyytiin. Pääkaupunki seudulta oleva mies, jonka kyytiin pääsimme, oli innostunut lähtemään yksin perjantai-iltana ihan vaan Lappeenrantaan tanssimaan, koska oli kuullut kaupungissa olevan mukavia tanssipaikkoja.
Miehellä oli vanha ja pieni Opel kadetti, jossa oli lämmityslaite rikki. Minä istuin tälläkertaa apukuljettajan paikalla. Auton viallinen lämmityslaite puhalsi suoraan jalkoihini niin tulikuumaa ilmaa kesäyössä, että minulla oli pirullista istua pienessä ja ahtaassa autossa.
Mukava ja ystävällinen kuljettajamme koukkasi meidän pyynnöstämme Myllykosken kautta matkallansa Helsiinkiin. Oli muuten upea tunne, kun pääsi kotiin ja nukkumaan omaan sänkyyn tällaisen kesäseikkailun jälkeen.
T. AKI
